Avun piiriin
En oo mikään päiväkirjan kirjoittaja. Aina välillä oon kylläkin yrittänyt.
Aina myös lopettanut.
Tämänkin kirjoituksen olin tehnyt jo 14.11.2016, mutta koska en osannut julkaista sitä heti, tämä näkyy nyt vasta tammikuussa 2017, jolloin kirjoitan uutta tekstiä ja lopulta löysin, miten tätä sivua päivitetään..
Nyt kuitenkin elän sellaisessa vaiheessa, minkä haluan ehdottomasti kirjoittaa muistiin ja jakaa. Jospa siitä jollekulle hyötyä, niinkuin mulle oli tänä syksynä eräästä blogi-kirjoituksesta. Se kirjoitus avas mun silmät hakemaan apua asioihin, joihin en itsekseni ole pystynyt hallitsemaan, jotka kuitenkin vaikuttaa jokapäiväisessä elämässä.
Useimmiten negatiivisesti.
Mun lähipiiri kun kuvailee mua niin yks sana tulee melkein aina. Temperamentinen. Seuraava sana on taiteilija.
Näiden sanojen taakse hautautui 23 vuotta paljon kipua, itkua, raivareita.
Myös iloa ja naurua, työtä, tapahtumia, hulluttelua ja hassutelua.
Paljon salaisuuksia ja häpeää.
Elokuussa 2016 olimme mieheni kanssa kroatiassa. Elämäni ensimmäinen kunnon loma.
Mä olin kaivannut lomaa, koska kesä oli tosi hektinen ja työn täyteinen. Odotin lomaa jolloin nukun ja lepään. Ja kokeilen jotain uutta. Sitä et ollaan vaan. Loma meni tosi hyvin. Mun mielestä. Kunnes kotona mä tajusin, et juoksin joka päivä kello kädessä. Aina oli kiire. Kiire herätä, kiire lähteä aamulla kämpältä, kiire mennä seuraavaan paikkaan, kiire syödä. Se kiire oli mun sisällä eikä se loppunut. Tajusin ekaa kertaa, et hei mä en osaa olla. Rupesin miettimään, et miks mulla on aina tälläin olo. Miks mä en ikinä rauhotu. Miks mä en osaa levätä. Miks mä en tykkää päiväunista, hiljaisuudesta, vapaapäivistä, tekemättömyydestä… Miks mä en pysty viettää vapaa päiviä, jolloin ei tehdä mitään. Miks mun olo on koko ajan, et haluisin levätä, kroppa epätoivosesti huutaa sitä, mun mieliki tuntuu välillä haluavan sitä. Mut sit mä en vaan osaa. Tästä lähti oma ajatustyö, et hei mun elämä ei ehkä oo ihan normaalia. Ja et mä tarviin apua. Oikeesti. Oon kamppaillu monien asioiden kanssa, joista kerron myöhemmin lisää ja ajatellut et mä tarviin hoitoa. Esim. vihanhallintaan. Mut en oo vaan sit menny. En oo kehdannut myöntää itselleni, saati sit jollekki ulkopuoliselle! :O Elämä usein on tuntunut tosi hankalalta. Moni on sanonut, et mä liioittelen. Oon ajatellukki, et no nyt vaan taas draamailen. Ei tää oikeesti oo niin paha asia, ku miltä tuntuu. Tunteet on kuitenkin sanonut ihan toista. Mä oon sit vaan menny hammasta purren eteenpäin. Elämän koukeroissa mun motoks on tullut ”kyl mä selviin, en tarvii apua”. Ja tällä asenteella on sit menty se 23 vuotta.
Lokakuussa luin sit artikkelin, jonka linkkaan nyt.
Kun luin tän, mä vaan itkin. Ihan ku olisin lukenut omia ajatuksia.
Mentiin aika pitkälle loppu syksyä, ennenku mä oikeesti pääsin avun piiriin.Oli tosi huojentavaa kuulla kunnallisen lääkäriltä, et sen mielestä mun elämä kuulostaa selviytymiseltä (miltä se myös on usein tuntunut) ja et mä voin saada näihin ”oireisiin” apua. Hän sanoi myös, että tulee diagnoosi tai ei, oon hyvän polun päässä ja tuun saamaan apua, mutta nyt selvitellään. Hän sanoi, että kuullostaa ADHD:lta, mutta ei yhden kerran perusteella voi sitä todentaa.
Oli tosi huojentavaa kuulla, et mä en oo hullu.
Ja että mä tarviin apua ja voin sitä saada.