Syksystä asti oon pikkuhiljaa ruvennu näkemään isoja osa-alueita elämässä, mistä oikeesti haluun päästä eroon, mut en oo osannu. Nyt pikkuhiljaa koitan saada kaaosta päästäni, kodistani, elämästäni ajatuksistani poikki, pinoon ja järjestykseen… 🙂 Tässä mulla on ollut mun perhe apuna. On poltettu huonekaluja, turhaa tavaraa ja roskaa, on karsittu ja siistitty nurkkia.. Oon saanut psygologilta ohjeeksi laittaa koti sellaiseen kuntoon, että voin sinne tullessani huokaista helpotuksesta ja nauttia olostani.
Taisinkin aiemmin jo kirjoittaa, että sain käytyä kaikki nuottini läpi ja sain kirjahyllyn missä nyt on nuotit kategorioissa paikoillaan. Ah että kuin ihanaa on ollut lähteä aamuisin töihin, kun tietyn nuotin etsimisessä menee puolen tunnin hajoilun sijaan viisi minuuttia!!! 🙂 <3
Eilen siskoni auttoi käymään vaatekaapin läpi. Heitimme kaikki rikkinäiset ja huonot vaatteet roskiin/kierrätykseen. Oon niin monesti mennyt joku reikänen toppi päällä töihin ja sit koko ajan koittanut piilotella sitä reikää huivilla tai jollain muulla. Miksiköhän se sama toppi on pyörinyt pitkään sielä vaatekaapissa?? Oon ollut niin huono ihminen heittää mitään pois… ”tätä voi vielä käyttää kotona”
Parittomat sukat. Niin suuri pään vaiva. Eilen heitin kaikki eriväriset ja parittomat roskiin (äiti kylläkin tuli ja pelasti ne siivousräteiksi itselleen) ja vain mustat samanlaiset sukat jäi. Jatkossa ostan miehelle ja minulle vain ja ainoastaa mustia sukkia!!!
Eteinen on näyttänyt kaaokselta viime kesästä asti. Nyt äiti tuli ja pistosahalla laittoi yhden komeron puolesta välistä poikki, jotta saatiin pöytätasolta kuivausrumpu järkevämälle paikalle, siivottiin myös kaapit kuntoon. Olen sitä suunnitellut tekeväni kohta vuoden. Nyt se on tehty!
Olen myös tehnyt järjestelyjä komeroihin, jotta tavarat olisi loogisemmin paikoillaan. Mullakin on yks komero, jossa mulla on ollut kaikki pyyhkeet, lakanat, verhot, askartelutarvikkeet, mieheni kalastusvälineet, muistoja, laatikoita täynnä lajittelemattomia tavaroita.
Laatikot lensi katsomatta roskikseen. En ole avannut niitä kohta kahteen vuoteen, enkä tiennyt mitä sielä edes on. Päätin nopeuttaa urakkaa ja heittää menemään. En jää mitään sieltä kaipaamaan, kun en edes muista mitä sielä oli. Nyt komerossa on enää vain kalastus välineet ja pyyhkeet. Verhot ja lakanat pääsivät uuteen kotiin, viereisen huoneen komeroon. Meillähän on mieheni kanssa 120 neliön omakoti talo…. En tajua, miks olin tunkenut kaiken samaan paikkaan. Ja tietenkin kun ne oli niin ahtaasti, kun tarvitsin esim. lakanan, vedin sen sieltä ahtaasta nurkasta itselleni ja puolet hyllyn tavaroista lensi maahan. Siitä seurasi turhautuminen, ihan sama, ovi kiinni ja kaaos jää lattialle. Nyt siellä mahtuu kävelemään, ja tavarat on niin väljästi, että ehkä ne nyt pysyis siististi paikoillaan!
Aika järjetöntä tajuta millainen hamstraaja oon ollut…
Mutta kuinka huojentavaa on se, että nyt mulla on hyllyt täynnä laatikoita, ja tiedän tarkalleen mitä löytyy mistäkin.
Mitä tulee siivoukseen. Päätin niellä ylpeyteni ja pyysin äitiäni käymään siivoamassa meillä kerran viikkoon lattiat ja tasot. Ja maksan hänelle siitä. Tällä hetkellä en ole kykenevä pitämään kotiani siistinä, mutta siivoton elämä aiheuttaa stressiä, huolta ja ärtymystä. Tämä diili on voimassa kesäkuuhun asti. Siihen asti yritän saada muut asiat järjestykseen ja kesällä opettelen taidon, miten pidän itse oman kotini puhtaana.
Myös olen käynyt läpi asioita elämässäni. Mistä voin luopua, mihin voimavarani oikeasti riittää. Merkitsin viime viikolla kalenteriini kaikki sovitut työt, sekä töiden valmistelu ajan. Päätin, että töitä en tee enää yötämyöten, vaan järjestän kalenterini niin, että pystyn lopettamaan klo.20. Sen jälkeen laitoin listan vapaaehtois hommista, ja päätin, että nyt näistä kaikista on päästävä eroon. Yhden jo soitin ja peruin. Tuntui ensin tosi pahalta, mutta nyt jo hyvätlä. Syksyä kohti pitää päästä eroon vielä mm.partiosta. Niinkin ihanaa kuin se on, ei minulla ole mahdollisuuksia pitää partiota ja sitoutua siihen. Ainakaan tällä hetkellä. Haluan jättää aikaa itseni huolehtimiseen. Kotitöille pitää jättää aikaa, koirille ja puolisolle, myös olisi joskus kiva levätä niin, että oikeesti kaikki välttämättömät hommat olis tehnyt ja päässä ei pyöris se mitä vielä pitää tehdä.
Tähänhän asti päiväni on ollut sellaisia, että pää on täynnä ärsykkeitä ”tuokin täytyy tehdä, ai tuokin, voi kun ehtisi tehdä tuon, tämä on pakko” ja tämän pöyrityksessä en saa lopulta useinkaan tehdyksi niistä mitään, lopulta dedlinen häämöttäessä viimisenä yönä teen sen itkukurkussa jotenkuten kuntoon ja ei todellakaan jää sellain ylpee olo ”jes mä tein tän”. Vaan et , voi vitsi ku tääki jäi viime tippaan, ja olisin voinu tehä sen kunnolla, ens kerralla sitten.
Iltaisin ensimmäinen ajatus on , miten mä selviän huomisesta, niin kauheesti tehtävää. Ilman melatoniinia, mä mietin päässäni koko yön kellon aikoja, kuinka kauan pitää varata mihinkin ja stressaan et miten mä ehdin ja pärjään ja kun en pysty ilman kynää ja paperia niitä käymään läpi järkevässä järjestyksessä, siinä menee aikaa… -.-
Tuotin pari vuotta yhtä DVD:ta. Kyl se musa homma siin sujui, mut sitku jäi kaikki käytännön asiat, kirjanpito, Gramex ja Teosto ilmoitukset ymsyms, niin kyllä aika usein projektin toinen osapuoli sai soittaa perään, oothan tehnyt, teithän ja DVD: on ollut ulkona jo kaks kuukautta ja mulla on vieläki jotain paperi juttuja tekemättä. :/
Samoin ku pidän muskareita, niin aina mul on haave, et mitä me voitais tehdä ja miten mä haluisin opetella tiettyi lauluja ja tehdä niist hyvin suunniteltui kokonaisuuksii, mut en vaa saa aikaiseks. sit hädässä just ja just ehdin lähtee ajoissa ja oon hätäsesti puolessa tunnissa saanut jotain tekemistä kasaa. Kyllä ne muskarit sujuu ja varmasti menee hyvin ja osaan siin hetkes lennosta keksii jotain, mut se stressin määrä on ihan hirvee ja oon ihan poikki ku pääsen kotiin. Oon kyllä kertonu esimiehelleni tilanteen ja sanonut, et ettikää joku toinen, mut siel on sellain tilanne, et mä oon oikeestaan ainoo vaihtoehto pitämään niitä muskareita. Ja no kyllä mulle työkelpaa, mut en mä omasta työn jäljestä oo ylpee, enkä yhtään ihmettele vaik äiti-lapsi-muskarilaiset olis pettyneitä ”tarjontaan”. Mut nyt ku järjestän mun kalenteria uusiks , niin mulla on kyl halu, et oppisin suunnittelee muskarit niin, että niis olis rakenteellinen juoni ja ne olis laadukkaasti suunniteltu ja toteutettu. Ostin jo pari kirjaaki mistä voin opetella uutta materiaalia.
Tää ehkä tässä onki pahinta. Mä en oo tyytyväinen siihen miten elämässä suoriudun. Ihan ku mu aivoissa eläis toinen ihminen, ja käytännössä mun toimintaa ohjaa ihan toinen. Mun aivot sanoo, miten haluisin asioiden olevan, miten haluisin toimia, mitä mun ”ihanne elämä olis” ja sit toiminta on tää, et oon aina viimetipas, meen reikäsellä paidalla, likaisella tukalla, huonosti valmisteltuna ulkomaailmaan ja jotenkuten selviän naurulla ja häpeällä. Kotona illalla mietin, etten enää koskaan tee niin ja nyt mä kyl tsemppaan ja löydän itseni toistamassa samoja virheitä uudelleen ja uudelleen. Miettikää millaises ahdistukses oon eläny päivästä toiseen. Ja ulkopuoliset ei kyl sitä välttis ees nää.
Julkaisin mun blogin omas Faces paripäivää sitten. Sain aika paljon yksityisviestejä sen jälkeen ja myös kommentti kehään posteja. Yks kommentti oli aika mieleen painuva. Sitä yllätti mun dg, koska on nähnyt musta sen puolen joka on aikaansaava. Vastasin sille, et kun mä tein mun opparii (tuotin oman CD:n, sävelsin, sanoitin ja sovitin siihen biisejä), mulle sanottiin että ei uskois et mä oon tehnyt sen ja kun mun teksti oli luettu et miten se prosessi eteni niin mulle vastattiin ”tää on tilanne et apina on puussa, mut kukaan ei oo nähnyt sitä matkaa, et miten päin, kuinka nopeasti/hitaasti tai kuinka monella yrityksellä sinne puuhun on päästy”. Se ehkä kuvaa mun elämää ihan super paljon. Mulla on aika kova tahto, mä haluan elää niin et olisin tyytyväinen tuotoksiini, ja saankin paljon aikaiseks. Mä pystyn keskittyy mua kiinnostaviin asioihin vaik koko päivän (esim musiikki). joten mä usein kipeen sinne puuhun niin kauan et oon perillä. Vaikkakin sitten sielä ylhäällä olisin ihan mustelmilla, ruvilla, vaatteet rikkinäisinä.
Joten mä haluan jatkossakin pyrkiä kiipeämään niin moneen puuhun kuin mahollista. Nyt vaan kehittelen keinoja, miten niihin puihin pääsisin pikkusen vähemmilla tapaturmilla.
Eli nyt opettelen minimalisoin elämää. Niin tavaran paljoutta kuin aktiviteettejä.