Mitäköhän mun pitäis ajatella?

Reilut kaks viikkoa sitten sain diagnoosin… Tässä välissä jo oon kerenny kyseenalaistaa koko jutun. Keksinkö mä tän, jotta mun ei tarvis selviytyä/patistaa itteeni selviytymään muiden ihmisten tavoin normaaleihin juttuihin? Haluunko tekosyyn sille miks oon niin hajamielinen, hössöttävä, temperamenttinen sählä? Nyt on tullut niin paljon vastaan kaikkia ADHD:ta vähätteleviä tekstejä…

Kuitenkin ku oon lukenut sitä aikuisen ADHD-opasta, tunnistan itteni joka luvusta ja niistä harjoitteista on hyötyä, oikeesti. Esim. yleensä oon tosi nopee kiivastumaan, kun mun mies tulee väsyneenä töistä, ja ihan aiheesta saattaa alkaa hieman painokkaasti kyselemään, miksi en vaikka ole tehnyt jotain sovittua asiaa. Meen nopeesti puolustus kannalle ja en jaksa kuunnella sitä saarnaa, vaan nopeasti jo sanon joo joo tai et mä teen sen kohta ja se yleensä vaan lietsoo tilannetta. Suuttumuksesta oli hyvä teksti siinä oppaassa ja siinä kehoitettiin käymään toistuvia tilanteita etukäteen päässä läpi, ja miettiä miten sen voisi välttää. Olin päättänyt, että kun nämä ”saarnan latelu”-moodi iskee mieheeni, mä annan sen puhua kaiken ulos, mitä sillä on sanottavaa (oonhan mä useimmiten sen saarnan ansainnu ja hän on väsynyt ja juuri tullut töistä ja useimmiten pettynyt muhun). Annoin hänen puhua kertaakaan sanomatta vastaan, kun hän oli lopettanut, kysyin oliko muuta, hän sanoi ei, ja päivä jatkui ihan normaalisti, ilman mitään muuta draamaa ja mielenpahoitusta kumpaankaan suuntaan 😀 LOISTAVAA!!

Kävin keskiviikkona (eilen) psygologin juttusilla taas ja kysyin häneltä, että onko mulla varmasti ADHD, ja että miks se lääkäri/lääkärit on sit antanut mulle sellaista kuvaa, ettei mulla olis sitä… Hän sanoi, että on tehnyt monta ADHD-haastattelua ja hänellä on useampi ADHD-aikuinen (hän käytti sanaa potilas… tuntui aluksi hassulta 😀 ) asiakkaana ja tunnisti mussa monia oireita ensimmäisellä kerralla kun kävin siellä. Samoin hän sanoi, että sama lääkäri on useamman kerran jättänyt diagnoosin antamatta, eikä ole välttämättä kaikille edes suositellut lääkitystä. Joten ehkä mä voin nyt luottaa siihen. Ja myöntää olevani omalla tavallani ihan normaali, ja myös epänormaali. Että mä oon niin normaali kun voin olla, ADHD:n kanssa elävä aikuinen.

Mulla nostettiin myös nyt tota ADHD-lääkitystä puolet vahvemmaks, testi mielessä. Niinkuin aimmin kirjoitin, oon huomannut sen kyllä auttavan. (ja niinkuin mun sisko sanoi, että ihan oikeet lääkkeet ja oikee diagnoosi on tullut jos lääkkeet tehoaa.. hänelle samaa epäily selostustani tein tuossa viikko sitten). Tänään kun otin tupla annoksen, tunsin itteni tosi tehokkaaksi. Menin aamulla töihin ja sieltä toimistolle ja istuin tekemässä toimisto juttuja 12-16.40. Istuin tuolillani , vain vessassa kävin, ja soittelin puheluita, mitä oli ollut useamman viikon to do-listalla, tein listani asioista kaikki ja järkevässä järjestyksessä.(yleenä kun teen listaa, joku jää välistä tekemättä, tai vahingossa yliviivaan jonkun, jota en vielä ole tehnyt…) En edes huomannut työhön paneutuneena, sitä että samassa huoneessa oli toinenkin tekemässä töitään ja toimistolla oli aika kova hälinä kun 7 ihmistä teki töitä ja ruokaili, kävi vessassa jne. Aiemmin kaikki häly, taustamusiikki jne, on häirinnyt. Nyt tein koko tuon ajan töitä huoneeni ovi auki. Pystyin kirjoittamaan ja kuuntelemaan yhtäaikaa (kun esimies tuli esittämään joitain työjuttuja ja samaan aikaan halusin viimeistellä kirjoittamani kirjeen lauseen loppuun). Aikaisemmin olen saattanut useamman kerran kirjoittaa kuulemani tai sanovan kirjoittamani. Nyt huomaan, että kun lääkkeen vaikutus aika on loppunut tätä kirjoittaessani, telkkari pauhaa vieressä ja mieheni häärää takan kimpussa, ilmastointi huutaa jne, olen jäänyt tuijottamaan televisiota useamman kerran, kirjoittanut kuulemani ja kirjoittanut monia monia virheitä tekstiin. Nämä nyt mm. huomioituja juttuja. On lääke mulle oikeesti auttavaa tai lume lääkettä, se kuitenkin tehoaa, vähinttään asenteeseen. Ja se on mahtavaa!!!

Eilen ajelin kotiin ja muistin hauskan kommelluksen nelisen vuotta takaperin, jouluaaton aattona. Mä oon aika ajoin saanut ihan tyhmiä, mieleen pulpahtaneita ideoita, jotka oon toteuttanut ja myöhemmin katunut. ;D  Tässä yksi niistä: joulu aaton aattona, ajelin kotiin ja näin yhden metsätien mitä kesällä aina ajettiin skoottereilla. Päätin että hei olis hauska ajaa kotiin sitä pitkin. Valitsin kahdesta reitistä sen HUONO KUNTOISEMMAN, ajattelin että se oli hauska seikkailu. Ajoin tien melkein loppuun asti ja sit tuli enää alamäki jota EI OLTU AURATTU. Mut ajattelin. ei siin oo ku 15 senttii lunta ja se on ala-mäkee, kyl mä tästä pääsen, tää autohan käytönnössä valuu sen alas. No menin sitä pienen matkan ja… olin jumissa. Nolona soitin kotiin, tulisko joku jeesaa. Joulu aaton aattona. Äiti ei ollut ehkä siinä hetkessä ylpeimmillään musta… 😀 pikku veli onneks tuli . muistan et olin ihan paniikissa. ja jotenki pikkuveli keksi (jolla ei ollut edes ajokorttia silloin!!) laittaa havuja auton pyörien alle, et pääsen peruuttaen takaisin auratulle tielle ja meen sit takasin sille isolle tielle. Kyllä meillä meni siihen aika monta tuntia, mutta lopulta päästiin sieltä pois. Nyt eilen mietin, et miten mä oon voinukkaan saada sellaisen idean. Se tie on tosi kapea metsätie, jota pitää kesäisinki ajaa tosi varoen. Ja jos olisinki päässyt liukumaan sitä mäkeä alas, niin sitä lunta oli kuitenkin niin paljon ,etten nähnyt missä se tie menee (ei auraus keppejä) ja kuka idiootti kuvittelee, että autolla pääsee metsätietä alamäkeen, jos sitä ei oo aurattu….  :O

Vaikka en tiedä lukeeko tätä blogia monikaan, niin tää on kyllä itselle tosi terapeuttista ”tunnustaa” kaiken näköisiä, itseä ennen vaivanneita, nykyään huvittavia kommeluksia ja sanoittaa omia ajatuksia… 🙂

Että tänkin kirjoituksen jälkeen.. Kyllä mulla se ADHD- on 😀 Ja vaikkei olis, niin on asenne elämää ja itteeni kohtaan niin paljon muuttunut, että saan kiittää diagnoosin keksijää siitä, että saan tämän prosessin kautta apua oman arjen hallintaan.. 🙂