Syksyllä 2016 opiskelin Tampereen ammattikorkeakoulussa ja mun piti saada jouluksi paperit ulos. Elämä oli aika kaaottista ja olin todella uupunut. En saanut koulujuttuja tehtyä ja joka päivä herääminen uuteen aamuun oli taistelua. Tein yhtä tenttiä yksin mun opettajan kanssa, ja olin todella rauhaton ja levoton. Hän kysyi mikä on ja repesin itkuun elämän kaaoksen kanssa. Hän lopulta tokaisi ”ootko sä muistanut ottaa sun lääkkeet” tai jotain sen tapaista. Ihmettelin, mitkä ihmeen lääkkeet. Hän: siis eikö sulla ole lääkitystä tohon sun ADHD:seen.
Tästä se sitten lähti. Hän soitti samantien mulle ajan lääkäriin, tuli jopa itse mukaan ja oli seuraavat päivät mun tukena ja soitteli perään, miten voin. Olin jo tutkinut asiaa ADHD:sta ja lapsuudesta lähtien se oli perheen sisällä vitsi. Tässä hetkessä vasta myönsin asian. Menin siskoni luo illalla ja juttelin asiasta. Hän sanoi ”kyllähän me kaikki ollaan se tiedetty ja sen mukaan eletty ja suhtauduttu suhun, sä oot vaan aina pistäny niin paljon vastaan.” Teimme siskoni kanssa netistä löytyvän ADHD testin ja sain muistaakseni melko täydet… 😀
Ensimmäinen lääkäri käynti oli yksityiselle. Hän kuunteli mun strooria ja lopulta sanoi ”niin, sullahan on tälläinen aikuiselämän alkamisen kriisi, ei sulla mitään ADHD:ta ole” ja sain unilääkkeet sekä kahden viikonsairasloman. (mitä en tosin pitänyt).
Mun opettaja jatkoi painostamista, että mene uudelleen kunnalliselle. Tällä välin hän järjesti mut myös lukihäiriö testeihin koulunkautta ja sainkin paperin, sekä sen myötä helponnusta viimeisiin rästissä oleviin kursseihin koulussa. Aatelkaa, olin käynyt kuitenkin lukionkin, eikä sitä oltu todettu 😀
Soitin kunnalliselle, sain lähetteen lääkärille. Kävin siellä ja kerroin elämän tilanteestani ja kaaoksesta päänisisällä. Hän lähetti mut psygologille. Kävin siellä ensin yksin, tein muutaman testin, sisarukseni kirjoitti mun lapsuuden ajasta analyysiä, äitini kävi haastattelussa ja teki myös jonkun testin ja näiden jälkeen sainkin sitten diagnoosin, sekä lääkityksen tammikuussa 2017. Eli hyvin pian. Olen itse ollut todella onnekas, sillä tiedän, että joillain psygologille pääsy on kestänyt sekä diagnoosin saanti on kestänyt kauan…
Diagnoosin saannin jälkeen alkoi myös terapia. Kävin terapiassa puolitoista vuotta, jonka aikana käytiin läpi elämän hallinnan vaikeutta, sekä mun luonteen piirteitä. Terapian muutama pointti pitkin matkaa :
1. opetella tunnistamaan ja tunnustamaan omia luonteenpiirteitä
2. Miettiä mistä asioista pitää itsestään ja opetella korostamaan niitä
3. Miettiä asioita, mistä asioista ei pidä ja miettiä mitä keinoja olisi päästä niistä eroon
4. Hyväksyä ne asiat, jotka ovat ominaisuuksia minussa, eikä niille voi tehdä mitään
Yksilö terapin lisäksi psygologini ohjasi minut vertaistuki ryhmään, jossa kävin puolivuotta. Ryhmä sisälsi faktatietoja, itsenäistä työskentelyä, sekä ryhmä työskentelyä ja juttelua.
Lopulta olin muutaman kuukauden käymättä psygologilla ja kävin syksyllä 2018 ”lopputarkastuksessa” juttelemassa mitä kuuluu, miten menee ja päätettiin yhdessä psygologin kanssa, etten jatka terapiaa. Mikäli jotain uutta ongelmaa tulee, esim. unettomuutta, masennusta, elämän hallinan menettämistä jne. niin haen uudelleen kunnallisen lääkärin kautta lähetettynä psygologin juttusille.