Tekijä: hsn93

Huvittavaa oli lukea mun ensimmäisten tekstien uhoa. ”Jätän yleensä kaiken kesken, mutta tätä yritän jatkaa”. Jaksoinko viisi tekstiä kirjoittaa ja sitten unohdin koko homman? Tai no en täysin unohtanut, jossain vaiheessa ei ollut aikaa, sitten ei ollut voimavaroja ja sitten vasta unohdin. No nyt on tullut taas tilanne, että yritän taas kirjoittaa ajatuksia talteen. Josko ne toisi iloa, lohtua tai ymmärrystä jonkun elämään.

Eilen vietettiin vihreää valon päivää. Eli mielenterveysongelmista kärsivien päivää. Hienoo et positiivisesti pidettiin yllä meidän ongelmaa. Itse kylläkin tänään taas kyllä uuvuin  ja petyin omaan haastavaan pääkoppaan.

Suututin aamulla itseni sekä mieheni kun sain itseni mielestä loistavan idean ja mua jarruteltiin, koin että mun koko idea torpattiin (halusin tehdä mun logosta korvakoruja). Kun hetken hengähdin tajusin, että ei mun ideaa torpattu, mua yritettiin vaan saada ymmärtää, että mun toteutus tapa olis todella haastava ja epäkannattava, eikä mun hermoille suotavaa. (olin ite ajatellu että totta kai mä vaan meen kauppaan ja ostan dremelen ja teen ne käsin)

Mulle keskustelun aikana kyllä ehdotettiin kannattavampaa vaihtoehtoa, mutta itse kuulin vaan, että mun ideaa ei kannata toteuttaa. Nyt ajateltuna tämä ehdotettu tapa (etsi joku jolla on laserkone puuta varten ja alihanki ne) on paljon parempi ja lähden sitä nyt etsimään.

Sitä ennen. Lepyttele miehesi.

Tätä tilannetta nyt myöhemmin analysoin. Kumman pitäisi ymmärtää toista? Mun mieheni tietää että mulla on ADHD ja otan välillä asiat hyvin mustavalkoisesti. Kiihdyn myös nollasta sataan sekunneissa, olen idearikas ja kun mielestäni keksin hyvän idean täytyy se toteuttaa heti, kustannuksista viis. En jaksa etukäteen pohtia laskelmia tai kannattavuutta, saatika punnita eri toteutustapoja. Kuhan tulee valmista. Uskon että ärsyynnyin suuresti sanavalinnoista. Jos mieheni olisi jaksanut istua alas ja osoittaa mielenkiintoa ideaani kohtaan. Sanoa vaikka että ”hyvä idea, tuo kannattaisi ehkä toteuttaa mielummin näin…” Kuin sanoen ”älä nyt vaan mee ekana kauppaan hankkimaan sitä laitetta” ja siihen päälle perusteluja että miks mun vaihtoehto on hidas, työläs, kallis ja että mun hermoilla en kuitenkaan saa yhtä enempää valmiiksi ja koko laite tulee ostettua turhaan. Ja vasta sitten, kun olen jo loukkaantunut, että mua ei tueta yms mustavalkosita tuodaan esille että voisi olla muitakin tapoja, miten korut kannattaisi toteuttaa.. Tiedän myös itse että olen tälläinen henkilö ja tiedän, että mieheni ajattelee todella loogisesti ja haluaa esimerkiksi hankintoja hartkita pitkään ja vertailla tuotteiden ominaisuuksia ja hinta-laatu suhdetta. (Mitä minä taas en voi kestää..) No lopputulemana, molempien pitäisi tietysti ajatella toisia ja hieman joustaa, niin olisimme säästyneet koko riidalta.

Ja nyt siihen miksi nyt olen tälläisiä koruja haluamassa.

Olen tänä vuonna tehnyt uutta levyäni, se ilmestyy marraskuussa, eli ihan pian. Olen levyntekoon ja muutenkin freelanceriyteen liittyen alkanut tekemään videopäiväkirjaa, missä jaan ohjeita ja vinkkejä tähän työhön liittyen. Saa nähdä, jäävätkö kesken nekin… Jos kiinnostaa musiikki ala, käy tsekkaamassa : https://www.youtube.com/watch?v=qWLK0eAOVXg

Halusin tehdä logon levyn kanssiin ja muutenkin. Se tuntui hyvältä idealta. Lopulta päädyin logoon jossa on timantti, joka heijastaa valon säteitä, mistä tulee ristikuvio. Timantin leikkauksessa tulee näkyviin myös nimikirjaimeni. Tämä kuvaa sitä, että olemme Jumalan silmissä arvokkaita ja voimme heijastaa Kristuksen valoa. Olen itse harjoitellut ja työstänyt oman identiteettini hyväksymistä, sitä että minä todella olen arvokas, haluaisin muidenkin löytävän ja uskovan sen. Niinpä ajattelin, että voisin tehdä tätä timanttia korvakoruiksi, niin että joko ihmiset voivat ostaa niitä minun nimikirjaimilla tai omillaan. No saa nähdä saanko näitä koruja koskaan tehtyä loppuun asti, mutta omasta mielestä idea on hyvä ja kannatettava.

Ensi kerralla, kun ehdin ja muistan, kerron vähän kuulumisia. Se miksi en ole kirjoittanut hetkeen, oli että uuvuin syksyllä, jonka jälkeen irtisanouduin toisesta työstäni, jonka jälkeen kun minulle jäi aikaa miettiä aloin suunnittelemaan tulevaisuutta ja nyt olen pisteessä, että tammikuussa loppuu osa-aikaisen kanttorin työt ja yritän jäädä freelanceriksi.

Nää on kyllä jälkikäteen niin huvittavia. Mitä kaikkea ihminen voikaan unohtaa.

Esim. kun käytiin Israelissa ja pakkasin tavarat LISTAN kanssa, ja mieheni vielä sanoi, että kato nyt tarkaan, et kaikki on , laitoin hänelle varmaan kymmenen viestiä, mitä kaikkea unohdin kotiin ja hän toi lentokentälle perässä, kun olin töissä pari päivää ennen lähtöä ja nähtiin vasta lentokentällä. Passista, lääkkeisiin… Välilaskulla mieheni naureskelikin. Lähtiessään hänellä oli oma matkalaukku ja tyhjä reppu ja nyt reppu on täynnä vaimon tavaroita 😀

Viikko sitten oli rippikoululaisten konfirmaatio. Pe aamulla sain toimisto sihteeriltä viestin, jossa pyysi et käytäisiin konfirmaatio kaava läpi papin kanssa, että hän voisi tulostaa ne. Laitoin Ok. Aamupalalle kävellessäni muistin asian, mutta pöytään istuessani unohdin. Päivällä ihmettelin, miksi olin ottanut läppärin mukaan aamupalalle. Konfirmaatio harjoituksissa iltapäivällä pappi oli saanut puhelun ollaanko katottu konfirmaatio läpi. Kun pappi sanoi, muistin heti että siks mulla oli läppäri aamulla mukana. ja toimisto sihteeri oli mun unohduksen takia ollu töissä odottamassa meidän vastausta, että voisi lähteä kotiin tulostettuuan laput… 🙁

Konfirmaatio päivänä nukuin tietenkin pommiin. Menin kirkkoon ja laitoin kaikki soittimet paikoilleen, nuotit paikoillee, viritin soittimet jne..

Ensimmäisen laulun jälkeen tajuan, että multa iteltä puuttuu virsikirja ja käsiohjelma. Meen hakemaan sen raamatun luvun aikana, koska seuraava virsi on päivänvirsi ja tarviin siihen nuotin. Virren jälkeen katson käsiohjelmaa. EIKÄ! Unohdin konfirmaatio laulun ja ehtoollisen aikana tulevat laulujen nuotit autoon.. Haen sen uskontunnustuksen aikana. Istuessani muistan, että mun piti soittaa loppusoitoks leffa musiikkia uruilla. Eipä ollut nuotteja mukana, eikä oikeestaan mitään nuottia, no improvisoin jotain. Hikivaluu ja häpeä kasvaa.. Kiipeän urkuihin ja siellä on onneksi juhlafanfaarin nuotti unohtunut edellispäivän häistä. Soitan siis sen. Pappi oli kyllä ihmetellyt, ettei se ollut ihan sitä musiikkia mitä oltiin sovittu 😀

Melkein kolme kuukautta vierähtänyt siitä kun oon viimeeks kirjoittanu mitään… Näin mulle useimmiten käy. Aloitan ihan intona jonkun asian, teen sitä vähän aikaa ja unohdan, ei jaksa, ei huvita, ei riitä aikaa, se on turhaa… sit välillä taas muistan sen (esim tän blogin) päätän et nyt kirjoitan, ja sit en heti sitä tee unohdan taas, jatkossa muistan sen ja tulee aina huono omatunto kun oon niin saamaton… Suo on aika loputon.

Viime aikoina oon sättiny itseäni siks, et mulla oli alku vuodesta hyvä suunnitelma, miten saan kodin pidettynä siistinä ja oli tosi toiveikas.. josko nyt… elämä alkais rullaa ja meille vois joskus tulla yllätysvieraita ilman et täytyy hävetä ulkona rehottavaa nurmea, kesken jäänyttä kukka istutusta, pikaisesti kyhäämääni grilliä, ulkona siellä sun täällä lojuvia esineitä, jotka sinne EI kuulu. Saatika sisällä. En ees kehtaa aloittaa. Aina kun saan innon siivota, aloitan liian paljosta, mun mittakaava on joko kaikki tip top ja remppa tai sit ei kannata ees alottaa.

Alku kevät tosiaan meni tosi hyvin, sain myös laitettua aikataulullisesti mun elämää kuntoon, niin et vähensin töiden tekoa kuudesta päivästä ja freelancer hommista neljään päivään ja freelancer hommiin. Ehkä mä nyt viettäisinki vapaa päiviä syksyllä. 😀  Ainakin on kova yritys.

Kesä on ollut rennompi töiden suhteen ja oon siitä tyytyväinen. Eka kesäkuun viikko ku oli vapaita, mä makasin vaan sängyssä, nukuin melkei kolme päivää niin et heräsin pariks tunniks ja nukahdin, ja loppu ajan makasin sängyssä pohtien elämää ja sen sekavuutta. Siitä sit taas tsemppasin ja tein viikon töitä, käytiin tosiaan Israelissa, sieltä tulin suoraa riparia pitämään ja nyt on kaks viikkoa leirivapaita ja viikkovapaiden korvaavia, kun oon tehny ylitöitä. Paitsi et töistä soitettiin, voinko tulla tuuraamaan mun sijaisia kahtena sunnuntaina jumikseen. Ja mä tyhmä sanoin joo. Alku viikosta olin kolme päivää mun ihanien siskon lapsien kanssa, kävin moikkaa kummityttöä, mun serkkua ja nyt oon lapsen vahtina ystävien luona. Ens viikolla mulla piti olla yks kuorolaulu kurssi, mut oon niin kiitollinen et kukaa ei oo ilmoittautunut, niin mennään kolmeks päiväks mun miehen vanhempien mökille vietää yhdessä aikaa koirien kanssa.

Toi laulukurssi juttukin. Oon luvannu sen hätäpäissään pitää, ja sit kalenteri oli niin täys et lupasin sen mun lomapäiville, kun muualle se ei ois mahtunut. Ja sit olin jo ennen kesää tosi ahdistunut siitä, et se sitoo mut kotiin ja siin olis ollu tilaisuus lomailla mun miehen kanssa. Mut onneks tää järjesty näin.

Ärsyttävintä ehkä tällä hetkellä mun olemisessa on se, et lupaan asioita, mistä jo sillä hetkellä tiedän, et en haluis tehdä niitä, mut en osaa sanoo ei, sit en osaa asennoituu siihen, et tää homma nyt hoidetaan, vaan siihen asti et se homma on ohi, mun päässä kummittelee koko ajan se huonnommuuden tunne siitä, et oon taas luvannu yli aikataulujen, oman jaksamisen ja ees mielenkiinnon.

Täällä Helsingissä ollessa lapsen vahtina oon kattellu ihmisten hyvin hoidettuja pihoja ja kun oon hoitanut tota ystävien lasta, niin se rutiinin ihanuus, aamulla herätään, sit syödään tiettyihin kellon aikoihin ja päivä kuluu jotenki ihanasti eteenpäin. Tätä mä kaipaan. Ja ehkä se on nyt mun seuraava juttu. Koitan saada kotona tulevan viikon vapaapäivillä taas kerran karsittua tavaraa, (jo kolmas kerta kevään aikana) ja järjesteltyä paikkoja, niin, että kotona olis hyvä olla. Siellä on edelleen liikaa tavaraa ja huonoja ratkaisuja, kun tavarat ei mahdu omille paikoilleen ja siellä sun täällä on tavara röykkiöitä. (joka on ihan hassua, kun meillä on 120 neliön omakotitalo!!! ) mut ei, mulle ei sovi tavaran paljous. Tarviin minimalistista elämää, että se pysyy hallinnassa.

Ja nyt tosissaan yritän saada elämään rutiineja jo aamuheräämisestä lähtien. Mua on oikeesti tää vaivannu koko elämän, ja taas kerran tein jo kolme viikkoa sitten mun siskon kanssa mulle kotityö listaa, et mitä kotitöitä tekisin minäki päivänä, et kotona pysyis järjestys. Haavekuvana tällä hetkellä rutiinin omaiseen päivään on: Aamulla herätys, koirien kanssa lenkille, eläinten ruokinta, aamupala, vähän kotitöiden tekoa, sit mitä siin päiväs onkaan, töitä, tai vapaa aikaa, illalla vois kattoo et tavarat on paikoillaa ja sit AJOISSA nukkumaan… Niin ja isoin päätös. Mun täytyy laittaa jotkut salasana jutut koneelle, etten pääsis kattoo sarjoja ja elokuvia. Sit kun mulla olis aikaa tehdä juttuja, usein on nyt tapahtunut niin, että vaivun jo epätoivoon, että tekemistä on liian paljon, niin en tee sit ollenkaan mitään ja koko loppu päivän pitkään yöhön katon sarjoja. Ja seuraavana aamuna on syyllinen olo siitä, että en oo saanut aikaiseks mitään.

No tää on nyt tän hetken ajatus. Toivottavasti ens kerralla kirjoittaessani olisin onnistunut jos jollain tavoin elämän hallinnan saamisessa.

Nyt kerron viime kuukaudesta. Tää kuulostaa ehkä epätodelliselta, mutta tää on kertomus on tosi, ja se on mun elämästä

 Tällä hetkellä en osaa sanoa mitä kuuluu. Viimeinen kuukaus on ollu yhtä taistelua. Niinkuin oon aiemmin kirjoittanut oon yrittänyt laitella mun elämää kondikseen ja sellain ittensä tarkkailu ja muutoksen teko on ollut palkitsevaa, mut todella raskasta. Tajuaminen, et elämän osa-alueista: rahankäyttö, kotitöiden teko, ajan hallinta ja fyysinen hyvinvointi on kaikki sellaisessa kunnossa, että mun täytyy oikeesti tehdä muutoksia, en voi hyvin.  Maaliskuuhun mennessä olin tosi tyytyväinen tuloksiin ja tuntu et olo on tosi paljon parempi. Oon onnistunut vähentää mun elämästä töitä ja harrastuksia, koska aiemmin mulla ei oo ollut aikaa lepopäiville. mulle vapaa päivä tarkoitti ja tarkoittaa edelleen, sitä et teen niitä töitä (paperitöitä, vastaan sähköpostiin, teen mainoksia konsertteihin, treenaan, editoin musaa jne..) en enää ihan koko vapaapäivää, koska oon onnistunut karsimaan jo hommia, mut syksyn tarkoitus on saada työt tehtyä ja järkkäiltyä niin, et mulla olis se 2 vapaapäivää, niin et siihen ei kuulu työt! Kotityöt käy, mut en ajattelekaan töitä. Ja nyt tarkoitan töitä , mis suunnittelen kuorojen ohjelmistoa, valmistelen opetusta jne. Treenata ja säveltää saa, omaa musiikkia voin tehdä, mutta en esim. editoi musiikkia, jota teen muille. Vapaapäivinäni siis. Tulevalle syksylle oon ollut tosi tiukka töiden suhteen, jättänyt muutaman jutun pois kokonaan, vähentäny työpäiviä ja oon niin odottanut tätä ”uutta vaihetta” mun elämässä. että josko se tästä.

 Syksyllä meillä on ollut tosi tiukkaa taloudellisesti, ja kun joulu oli ohi aattelin et jes nyt alkaa helpottaa, molemmil palkka työt, me tienataan mun mielestä hyvin ja oltiin mieheni kanssa säästetty kesän yhteistä matkaa. No joulukuusta asti mieheni töissä on odotettu remonttia, joka lomauttaa ne kahdeks kuukaudeks. ja se remppa siirtyi aina viime viikkoon asti ja nyt se alkaa toukokuussa. tää on tietty stressannu miestäni, kun kauhee epävarmuus millon työt loppuu ja ne ei oo voinu palkkaa uutta henkilökuntaa ja pari työntekijää on jäänyt pois, eikä niidenkään palkalle oo voitu palkata uutta. No voit tosta jo päätellä, et se on pelkkää venymistä ja tuplavuoroja, vuoroja tiputettiin 3 ihmisestä 2:teen jne. Tietty tässä paineen alla on ollut jonkin verran riitaa. No kuukaus sitten alkoi ihan loputon suo. Meillä hajos auto. Ja täältä korvesta mis asutaan ei ilman autoa lähdettä mihinkään. Mieheni on tosi hidas tekee päätöksiä, ainakin mun näkökulmasta. (oltiin kerran puolvuotta ilman jääkaappia, joka olis sisällä, haettiin ruuat ulkotilasta jossa oli vanha jääkaappi jota ei uskaltanut siirtää, jos se hajoaa, kun se harkitsi millasta ostetaan ja ajatteli et kevät-syksy pärjätään noin, kun ei tarvi liikkua kuin toiseen rakennukseen hakemaan jääkaappi ruokia) Olin ja olen ehdottomasti erimieltä, mut mun mies on hyvin erityyppinen mun kanssa, erityisesti hän harkitsee rahaan liittyviä asioita huolella. Mikä on myös hyvä, koska mä oon kauhee tuhlari..

Palataan autoihin, no me oltiin koko viikko ilman toista autoa ja kuskailtiin toisiamme töihin, äiti onneks on kans tän kaiken keskellä lainaillu autoa, mun mies on päässyt siskoni kyydissä töihin ja hän on voinut jonkin verran liikkua busseilla (johon on 9 km, oon aamulla ennen omia töitä vieny sitä jne). no sit viikonpäästä hajos meidän toinenkin auto. molemmat autot oli korjauskelvottomia. Mieheni sai sen porukoilt onneks sillon auton lainaan. mut taas sama tilanne. ollaan vaan yhdellä autolla. meni 5 pv, kunnes hän löys mieluisen auton. haettiin se. (ekan auton rikkimenosta nyt jo melkein kaksi viikkoa) Jes nyt on kaks autoo käytössä, mut tää laina-auto täytyy palauttaa viimeistään syyskuulle, eli vielä toisen auton hankinta edessä. Ostettiin meidän näkökulmasta kallis auto (aiemmin oltu alle kahen tonni autoilla, jotka on kestänyt sen parivuotta), koska halutiin et se kestäis. kesti kolme päivää. se hajos mulla orivedelle keskellä yötä kun olin työviikon jälkeen ollut erään konsertin harjoituksissa. sieltä pääsin sit töihin seuraavalle päivälle sisarusten avulla. taas sama tilanne. ollaan yhden auton varassa. se oli korjauksessa 5pv. onneks oli ihan pieni vika, eikä maksanut maltaita. voitiin huokaista jo helpotuksesta. ajoin tällä autolla viikon. Tasan viikon. ja se hajos taas. sama vika ku aiemmin, mut nyt se osa joka oli rikkoutunut ja vaihdettu on irronnut. se on korjauksessa missä se ehditään katsoa vasta 2.toukokuuta. Toivottavasti se edellinen paikka kustantaa sen, koska se on niiden moka. yli viikko taas yhdellä autolla säätöä…. rahallisesti tää on tietty ollut hieman haastavaa, mutta enemmän tää on vieny hermoja.

niin ja meidän koiraa purtiin, ja meil meni siihen eläinlääkäri kustannuksiin rahaa, sit se sama koira oli pari viikkoa myöhemmin hoidossa, koska ei jakseta niitä hoitaa tän säädön keskellä. se oli syöny jotain ja menny huonoon kuntoon ja viety lääkäriin, pamahti 560e laskuja. no ollaan me rahallisesti pärjätty, koska ollaan käyty töissä, mut ärsyttää ihan sairaan paljon, koska olis kiva, jos se et käydään töissä vois näkyy jollain tavalla rahapussissa. no. mutta sitten neljä päivää myöhemmin, eli eilen. ei enää käynnistynyt tämä appivanhempien laina-autokaan. viides kerta kun istutaan autossa. ja tajutaan, et tää ei toimi. kuukaudessa. tää ei tunnu enää todelliselta. ja ollaan molemmat ihan tosi loppu. ei enää jaksais. vaik kuin yrittää, niin ei yhtään helpotu. mikä täs on tarkoitus?

Aina välillä tulee tunne, et jes, kyl tää tästä. mut kaiken muun elämän mullistuksen keskellä ja ohella pyörii nää auto episodit ja ne on vaan jatkunu eikä yhtään tunnu helpottavan, niin on vähän kummallinen olo. enää ei itketä, eikä naurata, ei jaksa edes riidellä, mut ei oo yhtään onnellinen olokaan… Kuinkahan kauan menee et Jumala kuulis meidän rukoukset?

On täs kuukaudes tapahtunu tosi hyviikin juttuja. Mul on ihan mahtavat työt. saan olla mukana projektissa, mis kokonainen ala-aste tekee musiikkia. Ne on tehnyt runoja, jotka oon säveltänyt ja nyt äänitän niitä!! Sit oon säveltänyt ja suunnitellut yhtä konsertti kokonaisuutta erään runoilijan kanssa, eka konsertti on tossa kesällä!! Mul oli tossa just hieno rupeama mun kuorojen kanssa, kun treenattiin yhteistä esiintymistä varten. Et töiden kannalta menee hyvin. Ja menee muutenkin. mut nää autot… En ees tiedä mitä sanoa 😀

Mutta, juuri mieheni tuli sisään ja oli saanut tämän laina-auton korjattua!!!! Eli yksi auto käytössä. JEE!

Mulla on viime tekstistä kulunut jo jonkin aikaa. Melkein kuukaus. Kolmesti aloitin kirjoittaa jo ajatuksen tasolla, mut en kyennyt tekemään siitä konkretiaa.

Täytyy sanoa, että onpas ollut kuukausi.

Ihan ensiksi. Meillä on hajonnut kuukauden sisällä neljä autoa!!! :O Luit oikein. Neljä autoa…

Ensin hajos yks. Päätettiin et ei korjata sitä, koska ollaan ajettu sillä niin paljon ja katsastus tulossa kesällä ja se ei oo enää sen arvoinen, et sitä kannattaa rempata. Päätettiin ostaa uus. Ja mennä siihen asti yhdellä autolla.

Viikon päästä olin laulutunnilla Lahdessa ja siitä toisesta autosta kuului outoa ääntä ja päätettiin viedä se heti korjaamolle tarkistukseen. Sieltä tuli tuomio. Moottori rikki. Ei kannata korjaa. No mähän sain ihan kauheet raivarit. Ihan vaan koska mun päivän suunnitelmat meni ihan mönkään, mulla oli tulossa seuraavalle päivälle kaverin polttarit mitä pitäis päästä järkkäilee, nuohooja tulossa, kaupassa piti vielä käydä….

No jotenki siitä sit selviydyin ja sain hoidettuu Lahdesta käsin kaupassa käynnit ja äiti tuli päivystää nuohoojaa varten, kaveri haki mut Lahdesta ja elämä jatkui.

Olin edellisellä terapia kerralla käynyt läpi jo mun pelkoa noista polttareista. Mitä jos mä räjähdän? Mitä jos aikataulut tai joku muu ei mee niin ku mä oon ajatellut? Mä oon niin kova aikataulu friikki. Yleensä ite aina myöhässä, mut jos mun suunnitelmat menee pieleen jonkun takia, eikä sitä pystytä kuroo kii, meen yleensä aina ihan sekaisin ja jo 15 min voi olla mailman loppu ja aiheuttaa ison riidan, (Tätä työstän kyllä…. ehkä joskus se ei enää olis niin….) koska mä rupeen sit stressaa aikataulua ja tiuskimaan jnejnejne…

No mä olin saanu ohjeeks harjoitella ”avoimet kädet”-tyyliä. Jos joku asia menee pielee, avaan kämmenet ja hymyilen vähän ja ajattelen pään sisällä, et kaikki on ihan hyvin ja vaikka ei ois, niin mulle tärkeempää on et mun kaveri saa hyvät polttarit.

Polttarit alkoi puol tuntia myöhässä ja lopulta oltiin 4 h myöhässä. Olin aivan kuitti illalla. Päivän aikana koin niin suuria pettymyksen ja vihantunteita. Olin aiemmin sanottanut eräälle ihmiselle et aikataulut tuo mulle turvaa ja et jos me ei pysytä niissä, niin mä saatan kyl sit räjähtää, koska jos mulla on lapulla suunnitelma ja sitä ei noudateta joudun niin suuren umpikujan päähän ja se on vaan musta ja ahdistava, enkä pysty liikkuu mihinkään päin ja sit saatan suuttua tai jollain muulla tavoin purkaa sen olon…. Mä onneks en sanonut mitään pahasti ku vasta viimisillä hetkillä. Se tilanne oli tälläin:  oltiin jo tosi pahasti myöhässä alkuperäisestä suunnitelmasta. Yhdet tyypit lähti meille lämmittää saunaa ja meil oli viel jälkkäri kakku syömättä. Sanoin: syödään vartissa se kakku ja lähdetään. No siinä sit ruvettiin kakusta räpsii ja röpsii kaiken näköisiä kuvia jne ja se kakku ei lähtenyt liikkeelle, ei yhtään. Sit sanoin tosi painokkaasti et ”nyt se kakku sielt jakoon” ja menin sanoo polttari sankarille ”syö enemmän, puhu vähemmän, niin ollaan joskus täältä nukkumassa”…. Tyhmä minä.. Onneks mun kaveri tuntee mut, eikä siitä pahastunut millään ;D Tietty ite tajusin mokanneeni ja purskahdinkin sitten itkuun siinä kaikkin nähden ja onneks sain seliteltyy et ei oo mitään hätää ja autot harmittaa…

No polttareista selvittiin.

Polttareita varten oltiin viety meidän koirat hoitoon, koska meille tyli yks koira-allerkiggo vieras. No ne koirat on hoidossa edelleen. Autojen takia, meillä menee niin pitkät päivät, ettei ehdittäis niitä hoitaa ja onneks ne on siellä ollutkin, koska nyt en olis kyllä niitä jaksanut edes hoitaa. Ollaan samalla mietitty niistä kokonaan luopumista ;( Toisaalta on ollut kova ikävä ja tyhjyys, mutta toisaalta on huomannut sen vapauden kun ei ole mitään mikä sitoo kotiin…

Tässä välissä meillä on myös mennyt 700€ toisen koiran lääkäri reissuihin. Ensin viikko ennen tätä ensimmäisen auton rikkoutumista meidän koiraa purtiin. Joku villieläin metikössä. Siitä antibiotti kuuri ja lääkäri käynti. Nyt siel hoitopaikas se oli alkanut oksentelee ja epäilivät rotanmyrkkyä. Myrkytyskeskukseen ja testeihin. Lasku 560€!!! :O Onneks ei ollut mitään.

No mut polttareiden jälkeen, meni viel viikko ennenku löydettiin auto. Oltiin saatu laina auto mun miehen vanhemmilta. Yhdellä autolla kahden ihmisen menot aivan eri suuntiin keskeltä korpea on TODELLA haastavaa… Näiden viikkojen aikana kotona ollessa oon ollut tosi lamaantunut. En oo oikein saanu tehtyä mitään muuta ku pakolliset työt. Elämä on tuntunut tosi tarpeettomalta. Oon ollut tosi väsynyt, tosi pettynyt, suuttunut, ärtynyt, toivoton… Ja yhden auton takia. mut mulle se tuntu maailman lopulta. Löydettiin sit viikko sit tiistaina auto. IHAN TÄYDELLINEN! siin oli ifin kuntoturva, se oli just laitettu, olihan se aika kallis meidän budjettiin, mut päätettiin se ostaa. Ajoin sillä kolme päivää. KOLME. ja se hajos yöllä Orivedelle. Olin ajamassa sieltä kotiin etelä-suomeen yhden kuoron harjoituksista. ja sinne se jäi. Hinautettiin lähimmälle korjaamolle. Voitte uskoo, et mä en osannu nauraa, enkä itkee. MITEN TÄÄ ON MAHDOLLISTA?

No siinä vaiheessa olin jo niin uupunut tähän meininkiin, niin en jaksanut välittää. Viikko on kuljettu taas yhdellä autolla. Oon herännyt aikaisin viemään miestä 9km päähän lähimmälle bussille ja hän on odottanut töiden jälkeen, että pääsen hakemaan tai tullut bussilla johonkin ja oon hakenut sieltä. Meillä on ollut tosi paljon riitaa, kun oon niin turhautunut. Voisko ihminen tuntea vähän vähemmän tunteita?

No nyt perjantaina, tää laina-autokin hajos. se odottaa vuoroaan korjaamolle, ja tällä hetkellä en tiedä millä autolla mä esim pääsen huomenna töihin?? :/ äiti onneks vei mut tänään. Onni on äiti joka asuu naapurissa.

Äiti on myös kaiken tän keskellä käynyt tekee meillä kotitöitä, koska en oo ite jaksanut. Arvasin, että alku innostus kun multa lähtee, on koti taas yks kaaos. Kyl mä melkein viikon pidin sitä siistinä. Tekemistä olis vaan niin paljon ja niin usein. Ehkä mä viel josksu saan jonkun järkevän kotityö rytmin….

Kaiken tän keskellä oon onneks rakentanut itelleni sellaisen rauhoittumis huoneen. Käyn siellä lukee Raamattua ja rukoilemassa. Jos tää sama tilanne olis tullut mun vastaan vuos sitten, mä olisin varmaan niin lopen uupunut, että olisin jäänyt töistä sairaslomalle. Nyt mä onneks oon pystynyt käymään töissä, vaikka koko ajan tuntuu, et elämä kaatuu päälle. Aikaisemmin mä en ois jaksanut kannatella sitä kaatunutta elämää, vaan olisin rämähtänyt sen alle. ja luovuttanut. jäänyt sinne. Nyt tuntuu et mä vielä pystyn kannatella sitä lastia.

Ja oon myös oppinut ettimään näissä hirveissä tilanteissa aina niitä hyviä asioita, sitä kaikkea mitä mulla on tulevaisuudessa odottamassa. Nytkin ihan hirveen ihania keikkoja tulossa ja projekteja!!! Odotan niitä innolla. Ja että autoihin menee vaan rahaa. Ja että onneks mun äiti käy meillä siivoomassa ja pesemässä pyykkejä, että on puhdasta päälle laitettavaa kun aamulla herään.

Isoin muutos on ehkä se, että oon osannut pyytää apua ja ottaa sitä vastaan.

Iso kiitoksen aihe on ollut myös se, että ollaan molemmat mun miehen kanssa töissä ja vaikka laskuja on tullut ihan hirveesti, ollaan selvitty niistä. Kyllähän se ottaa päähän, että joudutaan peruu kesän suunniteltu matka, koska kaikki rahat meni tähän auto episodiin, mutta se on vaan rahaa ja sitä tulee varmasti lisää vielä vuosien varrella, niin että päästään yhteiselle ulkomaan lomalle.. 🙂 Nyt me päätettiin loma käyttää suomessa hieman halvemmin. 🙂

Kävin tänään töiden jälkeen koirien kanssa lenkillä, ehkä viimisiä kertoja potkukelkkaillen. Tiet alkaa olla jo sulia ja sielä sun täällä tulee hiekkaa jo vastaan. Kuuntelin samalla Disney-soittolistaa. Sisällä sykki ihana olo siitä, että asiat alkaa järjestymään ja että tää kevät on mullekki uusi alku. Tuntuu, et nyt alan pikkuhiljaa oppii elää elämääni niin, kuin itse haluan.

Vaikkakin mulla on uusi asenne ja oon tehnyt paljon muutoksia elämässä, tää seuraava juttu kertoo taas tästä mun luonteesta niin paljon.. Tein töihin mainoksia pääsiäisen ajan tapahtumista. Niistä tuli tosi hienot, ja tarkistin tekstin moneen kertaan ennen tulostamista. Tulostin ne. Huomaan, että yks päivämäärä oli väärin. Korjaus. Tulostus. Lähdin kotiin. Seuraavana päivänä tajusin, että sieltä puuttuikin kokonaan yks tapahtuma. Ei muuta kuin työpaikalle ja korjaus ja taas tulostus. Kun oon tulostanut ne, huomaan, että oon oon kirjoittanut yhteen messuun väärän papin nimen. (ja olin tälle papilleki laittanut jo tietoa lauluista jne, en tiiä miks ja mistä oon voinu ollu siinä käsityksessä vahvasti, että juuri tämä pappi on työvuorossa silloin, kun kaikissa lapuissa ja nettisivuilla lukee toisen papin nimi… 😀 ), no ei muutaku vielä yhden kerran tulostus. Huomaan, että oon tehnyt muutoksia vanhalle pohjalle, mistä en ollu muistanut korjata sitä väärää päivämäärää. Ei muutakuin uus tulostus. Tässä välissä olin sammuttanut jo myös koneen, joten kone päälle, tiedoston korjaus ja tulostus. SIIS WHAAT, tulostin saman mainoksen neljä kertaa ja tein sitä kahtena päivänä. Ja ei oo muuten eka, eikä vika kerta ku sählään tälläin.

No nyt sitten onnistumisiin;

Oon viikon jo onnistunut pitämään kotia siinä kunnossa, että kun tuun kotiin, mulla on ehkä yks tai kaks kotihommaa minkä hoidan heti pois alta ja oon muutaman kerran illall oikein istunut sohvalla, että mitähän sitä seuraavaks tekis ja todennut, että mun ei oikeestaan tarvi tehdä mitään ja oon voinut ottaa illan rennosti. IHANA TUNNE! Onhan mulla tietenkin vielä asioita mitä pitää saada tehtyy, mutta mulla on nyt aika selkee olo siitä, että mitä ja miten mä niitä rupeen hoitamaan. Aiemmin pää on ollu täynnä asioita, mitä pitäis tehä tai on jo tekemättä ja koko ilta on mennyt sen röykkiön alla ihmettelyä ja en oo saanut välttämättä niistä mitään tehtyä ja illalla poden huonoa omatuntoa.

Iloitsen myös siitä, että mulla on ulkopuolinen henkilö joka tekee mun kanssa omia tavoitteita. Edetään pienin askelin. Musta on ihanaa kokea onnistumisen tunteita pienissä askelissa. Ennen mun tapaan kuului pari kertaa vuodessa elämän muutos. ”nyt mä rupeen pitää kodista huolta, nyt mä alan laihduttaa, nyt mä alan sitä ja tota”, hirveen suurilla äkkijyrkillä muutoksilla aivan toiseen päähän, ilman mitään järkeä. Nyt kun mulla on selkeet tavoitteet ja muutokset lähtee pienistä oon saanu muutokset tuntuu aina enemmän huojentumiselta, kuin siltä, että mä pakotan itteeni johonki muottiin ja kun se muotti alkaa liikaa puristaa, mä luovutan.

On ihan mahtavaa tulla kotiin, joka on siisti ja joka rupee näyttää siltä, että siellä halutaan asua. Oon tosi iloinen näystä, joka on vastassa kun avaan ulko-oven. Maalattu eteinen, joka näyttää puhtaalta ja laitetulta, eikä varastolta joka pursuaa joka paikasta tavara… Oon niin iloinen kun maalasin sen!!!

Tosta huomaa, että 23-vuotta oli tehnyt lattiasta hirveen näköisen (silloin asennettu) ja jos peruspinta näyttää tuolta, niin ei se hirveesti ainakaan kannustanut pitämään eteistä puhtaana, kun siistinäkin se näytti likaiselta…

Tässä eteinen nyt.

Tämä kuva kertoo hyvin mulle usein tapahtuvista ajattelemattomuuksista. Kun olin maalannut tuon eteisen, menin ulos pesee pensseleitä. Mun uudet talvikengät jalassa 😀 Onneks irtosi tärpätillä, eikä kengän pinta mennyt pilalle. Mutta aluksi ei kyllä naurattanut, kun tulin sisälle ja tajusin, et mitkä kengät mulla oli jalassa. Usein näitä käy. Tee ensin, ajattele sitten.

Toinen iso ilon aihe on mun työ huone, joka on nyt viihtyisä ja josta löydän nopeasti tarvitsemani nuotit. JEE!!

Mä todella toivon, että oppisin muuttamaan tämän hetkiset onnistumiset mun elämäntavoiks. Tässä on kuvat mun autosta, juuri tällä hetkellä. Mun koti näytti tältä myös useimmiten. Ja joka kerta kun joku oli tulossa meille, niin ahdistuneena jouduin siivoomaan koko päivän, että sain talon siihen kuntoon, et sinne kehtaa tulla. Auto onkin mun seuraava projekti, mitä lähden siivoo än yy tee N-Y-T.

Syksystä asti oon pikkuhiljaa ruvennu näkemään isoja osa-alueita elämässä, mistä oikeesti haluun päästä eroon, mut en oo osannu. Nyt pikkuhiljaa koitan saada kaaosta päästäni, kodistani, elämästäni ajatuksistani poikki, pinoon ja järjestykseen… 🙂 Tässä mulla on ollut mun perhe apuna. On poltettu huonekaluja, turhaa tavaraa ja roskaa, on karsittu ja siistitty nurkkia.. Oon saanut psygologilta ohjeeksi laittaa koti sellaiseen kuntoon, että voin sinne tullessani huokaista helpotuksesta ja nauttia olostani.

Taisinkin aiemmin jo kirjoittaa, että sain käytyä kaikki nuottini läpi ja sain kirjahyllyn missä nyt on nuotit kategorioissa paikoillaan. Ah että kuin ihanaa on ollut lähteä aamuisin töihin, kun tietyn nuotin etsimisessä menee puolen tunnin hajoilun sijaan viisi minuuttia!!! 🙂 <3

Eilen siskoni auttoi käymään vaatekaapin läpi. Heitimme kaikki rikkinäiset ja huonot vaatteet roskiin/kierrätykseen. Oon niin monesti mennyt joku reikänen toppi päällä töihin ja sit koko ajan koittanut piilotella sitä reikää huivilla tai jollain muulla. Miksiköhän se sama toppi on pyörinyt pitkään sielä vaatekaapissa?? Oon ollut niin huono ihminen heittää mitään pois… ”tätä voi vielä käyttää kotona”

Parittomat sukat. Niin suuri pään vaiva. Eilen heitin kaikki eriväriset ja parittomat roskiin (äiti kylläkin tuli ja pelasti ne siivousräteiksi itselleen) ja vain mustat samanlaiset sukat jäi. Jatkossa ostan miehelle ja minulle vain ja ainoastaa mustia sukkia!!!

Eteinen on näyttänyt kaaokselta viime kesästä asti. Nyt äiti tuli ja pistosahalla laittoi yhden komeron puolesta välistä poikki, jotta saatiin pöytätasolta kuivausrumpu järkevämälle paikalle, siivottiin myös kaapit kuntoon. Olen sitä suunnitellut tekeväni kohta vuoden. Nyt se on tehty!

Olen myös tehnyt järjestelyjä komeroihin, jotta tavarat olisi loogisemmin paikoillaan. Mullakin on yks komero, jossa mulla on ollut kaikki pyyhkeet, lakanat, verhot, askartelutarvikkeet, mieheni kalastusvälineet, muistoja, laatikoita täynnä lajittelemattomia tavaroita.

Laatikot lensi katsomatta roskikseen. En ole avannut niitä kohta kahteen vuoteen, enkä tiennyt mitä sielä edes on. Päätin nopeuttaa urakkaa ja heittää menemään. En jää mitään sieltä kaipaamaan, kun en edes muista mitä sielä oli. Nyt komerossa on enää vain kalastus välineet ja pyyhkeet. Verhot ja lakanat pääsivät uuteen kotiin, viereisen huoneen komeroon. Meillähän on mieheni kanssa 120 neliön omakoti talo…. En tajua, miks olin tunkenut kaiken samaan paikkaan. Ja tietenkin kun ne oli niin ahtaasti, kun tarvitsin esim. lakanan, vedin sen sieltä ahtaasta nurkasta itselleni ja puolet hyllyn tavaroista lensi maahan. Siitä seurasi turhautuminen, ihan sama, ovi kiinni ja kaaos jää lattialle. Nyt siellä mahtuu kävelemään, ja tavarat on niin väljästi, että ehkä ne nyt pysyis siististi paikoillaan!

Aika järjetöntä tajuta millainen hamstraaja oon ollut…

Mutta kuinka huojentavaa on se, että nyt mulla on hyllyt täynnä laatikoita, ja tiedän tarkalleen mitä löytyy mistäkin.

Mitä tulee siivoukseen. Päätin niellä ylpeyteni ja pyysin äitiäni käymään siivoamassa meillä kerran viikkoon lattiat ja tasot. Ja maksan hänelle siitä. Tällä hetkellä en ole kykenevä pitämään kotiani siistinä, mutta siivoton elämä aiheuttaa stressiä, huolta ja ärtymystä. Tämä diili on voimassa kesäkuuhun asti. Siihen asti yritän saada muut asiat järjestykseen ja kesällä opettelen taidon, miten pidän itse oman kotini puhtaana.

Myös olen käynyt läpi asioita elämässäni. Mistä voin luopua, mihin voimavarani oikeasti riittää. Merkitsin viime viikolla kalenteriini kaikki sovitut työt, sekä töiden valmistelu ajan. Päätin, että töitä en tee enää yötämyöten, vaan järjestän kalenterini niin, että pystyn lopettamaan klo.20. Sen jälkeen laitoin listan vapaaehtois hommista, ja päätin, että nyt näistä kaikista on päästävä eroon. Yhden jo soitin ja peruin. Tuntui ensin tosi pahalta, mutta nyt jo hyvätlä. Syksyä kohti pitää päästä eroon vielä mm.partiosta. Niinkin ihanaa kuin se on, ei minulla ole mahdollisuuksia pitää partiota ja sitoutua siihen. Ainakaan tällä hetkellä. Haluan jättää aikaa itseni huolehtimiseen. Kotitöille pitää jättää aikaa, koirille ja puolisolle, myös olisi joskus kiva levätä niin, että oikeesti kaikki välttämättömät hommat olis tehnyt ja päässä ei pyöris se mitä vielä pitää tehdä.

Tähänhän asti päiväni on ollut sellaisia, että pää on täynnä ärsykkeitä ”tuokin täytyy tehdä, ai tuokin, voi kun ehtisi tehdä tuon, tämä on pakko” ja tämän pöyrityksessä en saa lopulta useinkaan tehdyksi niistä mitään, lopulta dedlinen häämöttäessä viimisenä yönä teen sen itkukurkussa jotenkuten kuntoon ja ei todellakaan jää sellain ylpee olo ”jes mä tein tän”. Vaan et , voi vitsi ku tääki jäi viime tippaan, ja olisin voinu tehä sen kunnolla, ens kerralla sitten.

Iltaisin ensimmäinen ajatus on , miten mä selviän huomisesta, niin kauheesti tehtävää. Ilman melatoniinia, mä mietin päässäni koko yön kellon aikoja, kuinka kauan pitää varata mihinkin ja stressaan et miten mä ehdin ja pärjään ja kun en pysty ilman kynää ja paperia niitä käymään läpi järkevässä järjestyksessä, siinä menee aikaa… -.-

Tuotin pari vuotta yhtä DVD:ta. Kyl se musa homma siin sujui, mut sitku jäi kaikki käytännön asiat, kirjanpito, Gramex ja Teosto ilmoitukset ymsyms, niin kyllä aika usein projektin toinen osapuoli sai soittaa perään,  oothan tehnyt, teithän ja DVD: on ollut ulkona jo kaks kuukautta ja mulla on vieläki jotain paperi juttuja tekemättä. :/

Samoin ku pidän muskareita, niin aina mul on haave, et mitä me voitais tehdä ja miten mä haluisin opetella tiettyi lauluja ja tehdä niist hyvin suunniteltui kokonaisuuksii, mut en vaa saa aikaiseks. sit hädässä just ja just ehdin lähtee ajoissa ja oon hätäsesti puolessa tunnissa saanut jotain tekemistä kasaa. Kyllä ne muskarit sujuu ja varmasti menee hyvin ja osaan siin hetkes lennosta keksii jotain, mut se stressin määrä on ihan hirvee ja oon ihan poikki ku pääsen kotiin. Oon kyllä kertonu esimiehelleni tilanteen ja sanonut, et ettikää joku toinen, mut siel on sellain tilanne, et mä oon oikeestaan ainoo vaihtoehto pitämään niitä muskareita. Ja no kyllä mulle työkelpaa, mut en mä omasta työn jäljestä oo ylpee, enkä yhtään ihmettele vaik äiti-lapsi-muskarilaiset olis pettyneitä ”tarjontaan”. Mut nyt ku järjestän mun kalenteria uusiks , niin mulla on kyl halu, et oppisin suunnittelee muskarit niin, että niis olis rakenteellinen juoni ja ne olis laadukkaasti suunniteltu ja toteutettu. Ostin jo pari kirjaaki mistä voin opetella uutta materiaalia.

Tää ehkä tässä onki pahinta. Mä en oo tyytyväinen siihen miten elämässä suoriudun. Ihan ku mu aivoissa eläis toinen ihminen, ja käytännössä mun toimintaa ohjaa ihan toinen. Mun aivot sanoo, miten haluisin asioiden olevan, miten haluisin toimia, mitä mun ”ihanne elämä olis” ja sit toiminta on tää, et oon aina viimetipas, meen reikäsellä paidalla, likaisella tukalla, huonosti valmisteltuna ulkomaailmaan ja jotenkuten selviän naurulla ja häpeällä. Kotona illalla mietin, etten enää koskaan tee niin ja nyt mä kyl tsemppaan ja löydän itseni toistamassa samoja virheitä uudelleen ja uudelleen. Miettikää millaises ahdistukses oon eläny päivästä toiseen. Ja ulkopuoliset ei kyl sitä välttis ees nää.

Julkaisin mun blogin omas Faces paripäivää sitten. Sain aika paljon yksityisviestejä sen jälkeen ja myös kommentti kehään posteja. Yks kommentti oli aika mieleen painuva. Sitä yllätti mun dg, koska on nähnyt musta sen puolen joka on aikaansaava. Vastasin sille, et kun mä tein mun opparii (tuotin oman CD:n, sävelsin, sanoitin ja sovitin siihen biisejä), mulle sanottiin että ei uskois et mä oon tehnyt sen ja kun mun teksti oli luettu et miten se prosessi eteni niin mulle vastattiin ”tää on tilanne et apina on puussa, mut kukaan ei oo nähnyt sitä matkaa, et miten päin, kuinka nopeasti/hitaasti tai kuinka monella yrityksellä sinne puuhun on päästy”. Se ehkä kuvaa mun elämää ihan super paljon. Mulla on aika kova tahto, mä haluan elää niin et olisin tyytyväinen tuotoksiini, ja saankin paljon aikaiseks. Mä pystyn keskittyy mua kiinnostaviin asioihin vaik koko päivän (esim musiikki). joten mä usein kipeen sinne puuhun niin kauan et oon perillä. Vaikkakin sitten sielä ylhäällä olisin ihan mustelmilla, ruvilla, vaatteet rikkinäisinä.

Joten mä haluan jatkossakin pyrkiä kiipeämään niin moneen puuhun kuin mahollista. Nyt vaan kehittelen keinoja, miten niihin puihin pääsisin pikkusen vähemmilla tapaturmilla.

Eli nyt opettelen minimalisoin elämää. Niin tavaran paljoutta kuin aktiviteettejä.

Reilut kaks viikkoa sitten sain diagnoosin… Tässä välissä jo oon kerenny kyseenalaistaa koko jutun. Keksinkö mä tän, jotta mun ei tarvis selviytyä/patistaa itteeni selviytymään muiden ihmisten tavoin normaaleihin juttuihin? Haluunko tekosyyn sille miks oon niin hajamielinen, hössöttävä, temperamenttinen sählä? Nyt on tullut niin paljon vastaan kaikkia ADHD:ta vähätteleviä tekstejä…

Kuitenkin ku oon lukenut sitä aikuisen ADHD-opasta, tunnistan itteni joka luvusta ja niistä harjoitteista on hyötyä, oikeesti. Esim. yleensä oon tosi nopee kiivastumaan, kun mun mies tulee väsyneenä töistä, ja ihan aiheesta saattaa alkaa hieman painokkaasti kyselemään, miksi en vaikka ole tehnyt jotain sovittua asiaa. Meen nopeesti puolustus kannalle ja en jaksa kuunnella sitä saarnaa, vaan nopeasti jo sanon joo joo tai et mä teen sen kohta ja se yleensä vaan lietsoo tilannetta. Suuttumuksesta oli hyvä teksti siinä oppaassa ja siinä kehoitettiin käymään toistuvia tilanteita etukäteen päässä läpi, ja miettiä miten sen voisi välttää. Olin päättänyt, että kun nämä ”saarnan latelu”-moodi iskee mieheeni, mä annan sen puhua kaiken ulos, mitä sillä on sanottavaa (oonhan mä useimmiten sen saarnan ansainnu ja hän on väsynyt ja juuri tullut töistä ja useimmiten pettynyt muhun). Annoin hänen puhua kertaakaan sanomatta vastaan, kun hän oli lopettanut, kysyin oliko muuta, hän sanoi ei, ja päivä jatkui ihan normaalisti, ilman mitään muuta draamaa ja mielenpahoitusta kumpaankaan suuntaan 😀 LOISTAVAA!!

Kävin keskiviikkona (eilen) psygologin juttusilla taas ja kysyin häneltä, että onko mulla varmasti ADHD, ja että miks se lääkäri/lääkärit on sit antanut mulle sellaista kuvaa, ettei mulla olis sitä… Hän sanoi, että on tehnyt monta ADHD-haastattelua ja hänellä on useampi ADHD-aikuinen (hän käytti sanaa potilas… tuntui aluksi hassulta 😀 ) asiakkaana ja tunnisti mussa monia oireita ensimmäisellä kerralla kun kävin siellä. Samoin hän sanoi, että sama lääkäri on useamman kerran jättänyt diagnoosin antamatta, eikä ole välttämättä kaikille edes suositellut lääkitystä. Joten ehkä mä voin nyt luottaa siihen. Ja myöntää olevani omalla tavallani ihan normaali, ja myös epänormaali. Että mä oon niin normaali kun voin olla, ADHD:n kanssa elävä aikuinen.

Mulla nostettiin myös nyt tota ADHD-lääkitystä puolet vahvemmaks, testi mielessä. Niinkuin aimmin kirjoitin, oon huomannut sen kyllä auttavan. (ja niinkuin mun sisko sanoi, että ihan oikeet lääkkeet ja oikee diagnoosi on tullut jos lääkkeet tehoaa.. hänelle samaa epäily selostustani tein tuossa viikko sitten). Tänään kun otin tupla annoksen, tunsin itteni tosi tehokkaaksi. Menin aamulla töihin ja sieltä toimistolle ja istuin tekemässä toimisto juttuja 12-16.40. Istuin tuolillani , vain vessassa kävin, ja soittelin puheluita, mitä oli ollut useamman viikon to do-listalla, tein listani asioista kaikki ja järkevässä järjestyksessä.(yleenä kun teen listaa, joku jää välistä tekemättä, tai vahingossa yliviivaan jonkun, jota en vielä ole tehnyt…) En edes huomannut työhön paneutuneena, sitä että samassa huoneessa oli toinenkin tekemässä töitään ja toimistolla oli aika kova hälinä kun 7 ihmistä teki töitä ja ruokaili, kävi vessassa jne. Aiemmin kaikki häly, taustamusiikki jne, on häirinnyt. Nyt tein koko tuon ajan töitä huoneeni ovi auki. Pystyin kirjoittamaan ja kuuntelemaan yhtäaikaa (kun esimies tuli esittämään joitain työjuttuja ja samaan aikaan halusin viimeistellä kirjoittamani kirjeen lauseen loppuun). Aikaisemmin olen saattanut useamman kerran kirjoittaa kuulemani tai sanovan kirjoittamani. Nyt huomaan, että kun lääkkeen vaikutus aika on loppunut tätä kirjoittaessani, telkkari pauhaa vieressä ja mieheni häärää takan kimpussa, ilmastointi huutaa jne, olen jäänyt tuijottamaan televisiota useamman kerran, kirjoittanut kuulemani ja kirjoittanut monia monia virheitä tekstiin. Nämä nyt mm. huomioituja juttuja. On lääke mulle oikeesti auttavaa tai lume lääkettä, se kuitenkin tehoaa, vähinttään asenteeseen. Ja se on mahtavaa!!!

Eilen ajelin kotiin ja muistin hauskan kommelluksen nelisen vuotta takaperin, jouluaaton aattona. Mä oon aika ajoin saanut ihan tyhmiä, mieleen pulpahtaneita ideoita, jotka oon toteuttanut ja myöhemmin katunut. ;D  Tässä yksi niistä: joulu aaton aattona, ajelin kotiin ja näin yhden metsätien mitä kesällä aina ajettiin skoottereilla. Päätin että hei olis hauska ajaa kotiin sitä pitkin. Valitsin kahdesta reitistä sen HUONO KUNTOISEMMAN, ajattelin että se oli hauska seikkailu. Ajoin tien melkein loppuun asti ja sit tuli enää alamäki jota EI OLTU AURATTU. Mut ajattelin. ei siin oo ku 15 senttii lunta ja se on ala-mäkee, kyl mä tästä pääsen, tää autohan käytönnössä valuu sen alas. No menin sitä pienen matkan ja… olin jumissa. Nolona soitin kotiin, tulisko joku jeesaa. Joulu aaton aattona. Äiti ei ollut ehkä siinä hetkessä ylpeimmillään musta… 😀 pikku veli onneks tuli . muistan et olin ihan paniikissa. ja jotenki pikkuveli keksi (jolla ei ollut edes ajokorttia silloin!!) laittaa havuja auton pyörien alle, et pääsen peruuttaen takaisin auratulle tielle ja meen sit takasin sille isolle tielle. Kyllä meillä meni siihen aika monta tuntia, mutta lopulta päästiin sieltä pois. Nyt eilen mietin, et miten mä oon voinukkaan saada sellaisen idean. Se tie on tosi kapea metsätie, jota pitää kesäisinki ajaa tosi varoen. Ja jos olisinki päässyt liukumaan sitä mäkeä alas, niin sitä lunta oli kuitenkin niin paljon ,etten nähnyt missä se tie menee (ei auraus keppejä) ja kuka idiootti kuvittelee, että autolla pääsee metsätietä alamäkeen, jos sitä ei oo aurattu….  :O

Vaikka en tiedä lukeeko tätä blogia monikaan, niin tää on kyllä itselle tosi terapeuttista ”tunnustaa” kaiken näköisiä, itseä ennen vaivanneita, nykyään huvittavia kommeluksia ja sanoittaa omia ajatuksia… 🙂

Että tänkin kirjoituksen jälkeen.. Kyllä mulla se ADHD- on 😀 Ja vaikkei olis, niin on asenne elämää ja itteeni kohtaan niin paljon muuttunut, että saan kiittää diagnoosin keksijää siitä, että saan tämän prosessin kautta apua oman arjen hallintaan.. 🙂

Diagnoosihan sieltä sitten tuli. Enää tässä vaiheessa se ei ollut minulle mikään yllätys. Olin prosessoinut itse sitä jo kesästä asti ja psygologi ohjasi ajatuksiani samaan suuntaan. Tänään tapasin lääkärin, joka diagnoosin myönsi, lääkäri oli muuten taasen todella kammottava… Laitan myöhemmin siitä lisää, se oli jo toinen lääkäri tämän asian tiimoilta, joka kohteli minua kuin jotain vajakkia ja lausui muutamia sopimattomuuksia suustaan…

Kun avasin tämän blogin, huomasin että olin tammikuun 16.pv aloittanut tekstin otsikolla ”puolessa välissä mennään” ja kirjoittanut että päivä oli todella sählä, mutta en millään muistanut mitähän silloin on sitten tapahtunut 😀 Mun elämä nimittäin on todella sähläämistä. Tässä taas muutama hauska esimerkki viime viikostani:

Viikonloppuna mökkeiltiin ystävieni kanssa. Huomasin taas, että mä en osaa olla, enkä odottaa. Odotin ensin ystäviäni saapuvaksi Kangasalle, että päästään kauppaan. Itsehillintäni oli kovilla, etten sanonut siitä mitään. Olimme sopineet, että mä odotan, mutta kun se siitä vähän venyi (olin jo odottanut sen 45minuuttia, mihin olin varautunut), olin jo ihan pasmat sekaisin siinä vaiheessa kun siitä venyttiin vielä kymmenen minuuttia ja mentiin ennen kauppaa syömään, vaikka oltiin sovittu kauppareissusta.

Normaali ihminen ehkä pystyisi tälläiseen, eihän oikeasti oltu venytty aikataulusta kuin 10 minuuttia ja syöminen on ihan normaali toimen pide ja yhdessähän sitä aikaa sinne mökille mennään viettämään, onko siinä sitten väliä jutellaanko Subwayssa vai mökillä. Mutta jostain syystä mun on todella vaikea sietää muutoksia (varsinkin viime hetken) ja odottamista. Jos tiedän, että tänään tapahtuu asia x, mitään mitä sillä välillä tapahtuu ei välttämättä ole minulle millään tasolla oleellista, kun tähtään sinne juttuun x. Ja minulla on usein kiire tavoittaa se x, ja jos olen saanut kamppailujen jälkeen suunniteltua päivän, että näin se menee ja tuohon pitää selvitä ja näin siihen päästään ja siihen tulee MUUTOS, niin mä oon ihan todella hermostunut, ehkä ärtynyt ja pasmat menee sekaisin… Ja tämä kaikkihan on hyvin hupaisaa siksi, että myös minä olen usein se ihminen joka on myöhässä 😀

Mökillä rentoiltiin ja vietettiin aikaa. Minulle rentoilu ja ajanvietto ihmisten kanssa oli ”lisää puita kaminaan, ruoka pitäis laittaa, moneltakohan se laitetaan, no laitetaan se ihan valmiksi siihen ku viiminenki ystävä saapuu mökille, avanto pitäis laittaa, pitäskö ensin mennä ulos, no nyt lähdetään ulos, miksei kukaan oo vielä ulkovaatteissa, no mä meen jo, tullaan sisään, no nyt viimeistään alan tekee sitä ruokaa et varmasti ehditään, ettei sit tarvi kenenkään ootella ja ettei tuu sellaista mitä nyt tapahtuu hiljaisuus/möllöttämis aikaa ja odotelaan että ruoka valmistuu (ja kello oli ehkä puol kolme tässä vaiheessa), ruoka on valmis jo vähän ennenkuin viimeinen meistä saapui, syödään, katsotaan youtubesta vlogia (ehkä max 20 min) ja nousen neljästi hakemaan vettä, sipsiä, lisäämään tulia…, vesi loppuu, sitä pitäis hakee lisää, kauppa menee kiinni viideltä, nyt pitäis jo mennä ku kello on neljä, puol viiskään ei oo viellä lähdetty, (ja puoli tuntia hillitsen itseäni, etten lähtisi päsmäröimään, että tapahtuis jo jotain) mun mielestä ei oo järkeä lähteä yhdessä, kun pitäis laittaa sauna ja tiskata, oltais nopeempi jos jaetaan porukka, saunaan pitää laittaa tuli, mökin kaminaan puiden lisäystä, saunomista, onkohan kaikki nyt kunnossa, riittääkö vedet, pysyykö tuli yllä mökissä, no ehkä se pysyy, osa tytöistä lähtee saunasta, tajuukohan ne laittaa lettutaikinan aluille, no voi tässä viellä vähän saunoa, sitten mennään mökkiin, ai kello on noin paljon, vielläkö lettua ehtis tehä, illalla jutustelua ja mä paistan samalla lettuja, nyt syödään, samalla kun ollaan vielä ruokapöydässä, mä meen laittaa tiskivesiä alulle, tiskien pesu ja vasta kun koko päivä oli suoritettu loppuun istuin kunnolla sohvalle, pystyin rauhottumaan ja keskittymään keskusteluun”

Ja tämä kaikki oli minulle normaalia 😀 Ja ihanaa. Oli ihanaa kun kukaan tytöistä ei kertaakaan sanonut ”rauhotu, älä touhota, tule istumaan, istu ja juttele”. Mä en osaa sellaista. Tämän pitkän listan kanssa olin onnellinen tyttöjen viikonlopusta, tyytyväinen viikonloppuun, rentoutunut (oikeasti oli tosi loma fiilis), ehdin jutella kaikkien kanssa ja oli kaikin puolin ihanaa!!!

Tää vaan kertoo siitä, että jos mulla on päivän aikana suoritettava hommia määrä x, en osaa jotenkin keskittyä yhteen palaseen kerrallaan, niin, että kun tulee luppo aikaa, etenisin asiakerrallaan rauhassa, vaan ne kaikki pyörii mun pään sisällä kuin kiitoradalla ja se pää ei rauhotu, ennenkuin ne kaikki on tehty. Vaikea sanoittaa tätä tunnetta tämän paremmin. Tästä syystä mulla usein tulee unohduksia. Koska kun suoritan esim.tiskausta, mulle saatta yhtäkkiä tulla ajatus, että hei yks sähköposti piti laittaa ja lähden tekemään sitä sähköpostia, sitten muistan pyykit, sitten puhelin soi, sitten jos muistan palaan tiskaamaan, mutta se saattaa myös hyvin jäädä ja illalla ehkä saatan  muistaa ne tiskit ja usein sitten ei enää jaksa mennä tekemään niitä.

Nämä kanteleet joista mainitsin unohtui varmaankin tämän takia, koska muistan että olin viemässä niitä autoon. Olen tehnyt jotain siinä välissä (mitä en edes muista) ja mennyt töihin. Mulla ei ole mitään muistikuvaa mitä olen tehnyt siinä välissä, muistan, että kanteleet oli mun kädessä ja muistan startanneeni auton. Mulla oli kantele tuntiin asti muistikuva, että kanteleet on autossa. Etsin niitä takapaksista, takapenkiltä ja täytyi vain todeta, että nyt ne ei autossa ole. Kotona löysin ne pesukoneen päältä enkä muista miten ne siihen olin jättänyt. Ja näitä unohdoksia tapahtuu päivittäin. Samaan aikaan rasittavaa ja huvittavaa.

Tänään tosiaan sain diagnoosin ja myös lääkkeet. otin ensimmäisen tänään ja olo ei ole tuntunut paljoakaan erilaiselta. Pirteältä, aikaan saavalta (mutta niin musta tuntuu myös muutenkin, jos on ”hyvä päivä”) en vielä ole unohtanut mitään (4h mennyt). Olen jaksanut kirjoittaa suhteellisen kauan ja pitkän tekstin ilman keskeytymistä, haahuilua facebookissa ym. kertaakaan ennen tätä hetkeä en ole muuten kuullut että pesukone on käynnissä tai muistanut, että koirat on ulkona ja ne pitäis hakea sisään, tai sitä, että mulla ei ole sukkia ja varpailla on muuten kylmä, tai sitä, että kohta pitäis lähteä töihin ja alkaa valmistella sitä ja ainiin, lupasin lenkittää koirat. Tälläinen lista päässäni pyörii kokoajan normaalisti ja saatan lähteä hakemaan niitä sukkia jalkaan, koiria lenkittämään, (siinä kohtaa muistaisin varmaan, että roskat voi viedä samalla ja jotain muuta hyvin oleelliselta tuntuvaa). Pesukoneen jyllääminen keskeyttää kirjoittamisen yleensä koko ajan ja saatan aloittaa saman lauseen uudelleen ja uudelleen, ajatus pätkii ja joudun lukemaan tekstiä jostain kohtaan, että mitähän olin kirjoittamassa/jo kirjoittanut. Nyt ei ole tullut viellä kertaakaan. Nuo luettelamat asiat tässä kappaleessa oli asioita, jotka tulivat mieleeni kun hetken mietin, mitä mä yleensä esim.kirjoittaessani ajattelen samaan aikaan ja huomasin, että ne puuttuu. Tulihan ne mieleen sit kun aloin ajattelemaan, mitähän mun pitäis viellä tunnissa tehdä ennen kuoroa.

Mutta nyt lähden tosiaan laittamaan sukkia jalkaan, lenkittämään koirat ja suunnittelemaan kuoroa illalle. Kirjoitan taas kun muistan. 😀

Seuraavaksi kirjoitan kokemuksia tästä lääkkeestä jonka aloitin tänään.